HOITOKOKOUKSET JA HAJAANNUKSET

Tälle sivulle kerätään sekalaista aineistoa liittyen pääasiassa SRK:n mobilisoimiin hoitokokouksiin.







TAKAISIN PÄÄSIVULLE

PIISPA VOITTO HUOTARIN PUHE SUVISEUROISSA 2007

Suviseurojen puhe 29.6.2007

Rakkaat ystävät!

Minulla on ilo tervehtiä suurille kesäjuhlille kokoontunutta vanhoillislestadiolaista kristillisyyttä. Toivotan teidät sydämellisesti ja lämpimästi tervetulleeksi hiippakuntaani. Haluan tuoda suviseuroihin myös kirkon johdon tervehdyksen. Samalla toivon lähiseutujen asukkaiden löytävän tiensä näihin seuroihin hiljentymään sanan kuuloon. Jättäköön liikkeen vaikutus jälkensä tänne ja täällä käyvien mieliin.

Hengellinen koti

Pohjoisen herätysliikkeellä on ollut suuri vaikutus aikoinaan, ja se on voinut kasvaa ja laajeta yhä näihin päiviin saakka. Tämä on mahdollista vain ja ainoastaan siksi, että sen hengellinen sanoma on siinä todella vapauttanut ihmisiä syntien ja kuormien alta. Tuon vapauttavan voiman osoitukseksi sopivat myös nämä kirkkomme suurimmat hengelliset kesäjuhlat.

Vanhoillislestadiolaisuudella on ollut ja on jatkuvasti huomattava merkitys kirkossamme. Suuri luterilainen kansankirkko tarvitsee piirissään hengellisiä liikkeitä. Ne tarjoavat mahdollisuuden uskon omaksumiselle ja hoidetuksi tulemiselle. Niissä voi toteutua hengellinen kasvu sekä yhteisöllisyys. Tätä vanhoillislestadiolainen liike on jäsenilleen. Se on hengellinen koti. Se on liike, jossa toteutuu kirkon työn tavoite.

Kirkon ja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen välejä on vaikea luonnehtia, koska liike on osa kirkkomme elämää. Se on tärkeä osa sitä. Vanhoillislestadiolaiset vaikuttavat omalla panoksellaan seurakunnissa: jäseninä, luottamushenkilöinä ja työntekijöinä. Tämän liikkeen kunnioitus tai enemmänkin sanoen rakkaus kirkkoa kohtaan on säilynyt myös niistä muutoksista huolimatta, jotka liikkeen itsensä käsityksen mukaan eivät olisi olleet toivottavia. Tämä suhtautumistapa on tehnyt moniin syvän vaikutuksen. Jos liikkeen toimintaan liittyviä jännitteitä paikallisesti joskus ilmenee, ne eivät heijastele kirkon johdon asenteita. Päinvastoin liikkeen ja sen jäsenten panosta kirkossamme arvostetaan.

Jumalan sanan liike

Vanhoillislestadiolaisuus toteuttaa perinteisellä tavallaan luterilaisuutta, jossa Jumalan sana on pelkistetysti kaiken ytimenä. Näissäkin suviseuroissa tilaisuudet koostuvat vain sanan lukemisesta, sen julistamisesta ja veisuusta. Julistetussa sanassa on – kuten Luther kirkasti - evankeliumin elävä ääni. Kirkossamme luterilainen perusajatus Jumalan sanasta sakramentin luonteisena armonvälineenä näyttää helposti hämärtyvän. Toivon, että vanhoillislestadiolainen liike saisi jatkuvasti muistuttaa sanakeskeisyydestä.

Kun tulin piispaksi, sain Mikkelin rauhanyhdistykseltä vanhan käännöksen mukaisen Raamatun. Sen kansilehdelle on poimittu heprealaiskirjeen kohta: ”Jumalan sana on elävä ja voimallinen, ja terävämpi kuin joku kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse, siihenasti kuin se sielun ja hengen eroittaa.” (Hebr. 4:12)

Raamatun sanassa meitä lähestyy Pyhän Hengen voimasta Jumala, joka rakastaa meitä syntisyydestämme huolimatta. Hän haluaa meidät jälleen omakseen. Luterilaisen opetuksen ydin on vanhurskauttamisessa, joka tulee osaksemme yksin armosta uskon kautta Kristuksen tähden. Tätä selväsanaisesti esillä pitävä ja toistamisesta päästyäkin toistava sananjulistus on tunnusomaista vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Se kiinnittyy Jumalan rakkauteen ja työhön. Se johtaa ajatuksemme pois meistä itsestämme ja kaikesta inhimillisestä. Se suuntaa ne Jumalan tekoihin. Saarna armahtavasta Jumalasta on täällä opittu tuntemaan kutsuvana ja rohkaisevana.

Sanan alle asettuminen

Jumalan sanan lähettiläille on tärkeää asettaa myös itsensä sanan alle sen arvioitavaksi. Vaikka Jumala on täydellinen, hänen valtakuntansa ja omansa kantavat täällä maailmassa aina synnin seurauksia itsessään.

Olen aikanaan tarkastellut vanhoillislestadiolaistakin liikettä tutkijan näkökulmasta. Liikkeen historiassa on menneinä vuosikymmeninä ollut myös vaikeita aikoja. Minulla on sellainen vaikutelma, että on yhä niitä, jotka kantavat menneiden vuosikymmenten kuormia hiljaa mielessään. Jos kokemuksista ei ole riittävän avoimesti keskusteltu, se vie uskomisen vapautta ja iloa. ”Kantakaa toinen toistenne kuormaa, ja niin Kristuksen lakia täyttäkäät.” (Gal. 6:2 vanhan käännöksen mukaan). Turha on kantaa menneiden vuosikymmenien kuormia. Se tässä liikkeessä niin keskeisesti saarnattava anteeksiantamus voi johtaa yhä suurempaan rakkauteen.

Avoin keskustelu on myös suoja hengellisen vallan väärinkäyttöä vastaan. Toivon, että tämän liikkeen tunnusomaisena piirteenä säilyisi armon ja rakkauden saarna ja se saisi synnyttää kuulijoissaan syvää vapautta, rauhaa ja iloa.

Uudistava sana

Vanhoillislestadiolainen liike ponnistaa perinteen jalustalta, joka on moninainen ja koeteltu. Tällaisessa hengellisessä liikkeessä joudutaan myös aina kamppailemaan toisaalta säilyttävän ja toisaalta uutta luovan voiman välillä. Kristus itse oli voimakasta uudistusta tahtova julistaja. Hän ei alistunut aikansa uskonnolliseen sovinnaisuuteen vaan loi sanomallaan uutta.

Sama haaste meidän hänen seuraajinaan on otettava vastaan. Emme saisi koskaan elää yksinomaan menneisyyttä, kiinnittyä ulkoiseen tai pyrkiä ensisijaisesti säilyttämään. Velvollisuutemme on elää Jumalan sanan uudesti synnyttävästä voimasta. On tavoiteltava sitä, että kristillinen opetuksemme olisi jatkuvasti raitista ja ihmistä suojelevaa. Samalla on tärkeä muistaa, ettei ihminen saa vanhurskauttavaa uudistusta omilla teoillaan vaan Jumalan armosta.

Kun Jumalan sana uudistaa meitä, se myös vaatii katsomaan maailmaa uusin silmin. Mikä on vastuumme kristittyinä maailmasta tänään? Olemmeko avoimia sen mahdollisuuksille vai käpertyneitä itseemme? Onko uskomme tekoja tuottamatonta kuollutta uskoa? Tämä aika kaipaa sanan julistajia ja se kaipaa laupeuden tekijöitä.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen avartumisesta vastuun ottamisessa on ollut hyvänä esimerkkinä viime vuosien työ Inkerin kirkon piirissä. Kirkon piispana haluan kutsua tätä liikettä nykyistä vahvemmalla panoksella mukaan kirkon tekemään lähetystyöhön ja kansainväliseen vastuuseen. Teille on oma paikka tässä työssä. Näin voimme yhdessä olla toteuttamassa Jumalan tahtoa meitä kohtaan tässä ajassa.

Hyvät ystävät! Haluan lopettaa vilpittömään ilooni siitä, että saan tänään olla täällä teidän keskellänne. Toivon näille kesäjuhlille Jumalan runsasta siunausta. Toivon, että Jumalan sana saisi kuulijoitaan puhutella, rohkaista ja lohduttaa – ja että sen siunaus kantaisi tuleviin päiviin läpi elämän.
---
Piispa Huotari ei ole vanhoillislestadiolainen. Puhe löytyy myös TÄÄLTÄ.

ARTIKKELI 2 - Vanhoillislestadiolaisuus ja lähetystyö kirkon lähetysjärjestön näkökulmasta - luku Aleksi Vallisaaren kirjasta "Sadan vuoden missio, näkökulmia kirkon lähetysvastuuseen."
---

Lähetys lestadiolaisen herätysliikkeen linjakeskustelussa

Vanhoillislestadiolaisuuden kriisi

Jo ennen vuosisadan alun lähetysherätystä oli vanhoillislestadiolaisissa monia, jotka tukivat Lähetysseuran työtä ja tilasivat seuran lehtiä. Vanhoillisuuteen oli vähitellen liittynyt yhä enemmän pappeja. Anteeksiantamuksen saarna, rippi ja seurakuntayhteys olivat liikkeen hengellisiä voimatekijöitä, jotka vetivät puoleensa. Myös vanhoillisten pappien keskuudessa lisääntyi aikaa myöten kiinnostus lähetystyötä kohtaan.

Eräänä kesänä 1930-luvun lopulla pidettiin kirkkoherra Teodor J. Pylvänäisen pappilassa Jäppilässä vanhoillisten pappien kokous. Paavo Viljasen aloitteesta kokous päätti ottaa yhteyttä Suomen Lähetysseuraan. Yhteisveuvottelujen tuloksena sovittiin siitä, että kirkkoherrat Viljanen ja Havas tekevät vuodesta 1940 lähtien saarnamatkoja ja pitävät lähetysasiaa esillä vanhoillisten keskuudessa.
Paavo Viljanen ehti vuoden 1941 alkupuolella tehdä kaksi lähetysmatkaa, seuralaisena hänellä oli liikkeeseen kuuluva maallikkosaarnaaja. Kokemukset olivat myönteisiä, jopa innostavia. Väinö Havas sen sijaan ei ehtinyt edes aloittaa toimintaansa. Hän kaatui komppanianpäällikkönä jatkosodassa jo kesällä 1941.
Oulun vanhoillislestadiolainen tuomiorovasti Tapaninen liittyi Lähetysseuran työyhteyteen 1950-luvulla, ja sen seurausta oli, että tuomiokapituli perusti Oulun hiippakunnan lähetystoimikunnan. Uusi lähetystoimikunta piti ensimmäisen kokouksensa vasta 16.12.1958.
Kokousta edeltävänä päivänä 15.12.1958 oli Tapanisen kodissa tapaaminen, johon osallistuvat lähetystoimikunnan vanhoillislestadiolaisiin kuuluvat jäsenet (Kullervo Hulkko, Erkki Jokela, Hannes Leinonen, Lauri Oravainen ja Tapaninen) sekä Suomen Lähetysseurasta Mikko Juva ja Olavi Vuorela.
Keskustelussa vanhoilliset totesivat, ettei heillä ollut virallisia neuvotteluvaltuuksia. Muodolliset valtuudet tai niiden puute ei estänyt sitä, että ajatustenvaihdosta tuli avointa ja rehellistä.
Lähetysseuran ilmaistiin harjoittaneen eri yhteyksissä syrjintää vanhoillisiin nähden - esimerkiksi kun seuran palvelukseen ei hyväksytty liikkeeseen kuuluvia. Lisäksi vanhoilliset papit totesivat, että Lähetysseuran yhteys kirkkoon ei ollut kyllin läheinen. He esittivät myös toivomuksen, että seuran kotimaiseen lähetystoimintaan saataisiin edustajia vanhoillisuuden piiristä, samoin seuran johtokuntaan.
Lähetysseuran edustajat lupasivat saattaa keskustelussa esille tulleet näkökohdat seuran johtokunnan tietoon. Samoin he lupasivat, ettei vanhoillisia vastaisuudessa syrjittäisi ja että seuran vuosikokouksessa kesäkuussa 1959 tehtäisiin esitys liikkeeseen kuuluvan valitsemisesta johtokuntaan. Näin tapahtuikin, kun L. P. Tapaninen tuli valituksi jäseneksi Lähetysseuran johtokuntaan.

Oulun hiippakunnan uuden lähtystoimikunnan kokouksessa 16.12.1958 päätettiin, että hiippakunnan vanhoillislestadiolaisille papeille lähetetään lähetystyötä ja käytyjä neuvotteluja koskeva kirje. Sen allekirjoittajina olivat toimikunnan vanhoillisuuteen kuuluvat jäsenet. Myöhemmin tekoa arvosteltiin, koska allekirjoittajat oliva toimineet ilman Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen (SRK) valtuutusta vanhoillislestadiolaisuuden nimissä.
Kirjeen tarkoitus oli ollut lähinnä auttaa kirkkoherroja, joita uusi kirkkolain säädös velvoitti lähetystön tukemiseen. Kirjeen joutuminen eräiden maallikkosaarnaajien käsiin aiheutti melkoisen kohun ja oli nopeuttamassa liikkeen sisäistä repeämää.
Liikkeen sisäisissä vuosina 1960-1961 pidetyissä kokouksissa käsiteltiin rauhanyhdistysläistä linjaa erimielisyyttä aiheuttaneisiin kysymyksiin. Niihin kuuluivat erilaiset kristillistä oppia koskevat kysymykset - ja myös lähetystyö. Asioiden käsittely vietiin päätökseen järjestön johdon valmistelujen ja suunnitelmien mukaisesti. Lähetys arvioitiin tärkeäksi, koska sitä pidetiin "Jeesuksen lähetyskäskyn ja Jumalan sanaan perustuvana". Oli vain "etsittävä Jumalan sanaan perustuvat työmahdollisuudet uskonkuuliaisuudessa seurakunnan Herralle ja seurakunnalle".
Kokousvuosien aikana Rauhanyhdistysten Keskusyhdistysten (SRK) ja muodostuvan vanhoillislestadiolaisen pappislinjan suhteet kiristyivät. Useita pappeja erotettiin liikkeestä ja osa erosi itse. Seurakuntakuria tiukennettiin.

Vihdoin Kuusamon suviseurojen yhteydessä 5.7.1961 hajaannus sinetöitiin vuosikokouksen päätöksin. Oppositiossa olleet Keskusyhdistyksen johtokunnan jäsenet erotettiin tai jätettiin valitsematta uudelleen. Lisäksi seitsemän rauhanyhdistystä erotettiin Keskusyhdityksestä.
Opillisiin kysymyksiin ja myös lähetystyöhän liittyneen repeämän seurauksena liikkeeseen kuuluneista n. 80 papista 60 erotettiin tai erosi. Lisäksi joukko maallikoita joutui niin ikään eroon liikkeestä. Eronneet papit muodostivat vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiirin, joka pian alkoi julkaista omaa Elämän Sana -nimistä lehteään. Heitä alettiin nimittää "Leevin pojiksi".
Hajoamisen tuloksen syntynyt uusi lestadiolaisen liikkeen ryhmä, vanhoillislestadiolainen pappislinja, ryhtyi ennen pitkää tukemaan seurakunnissaan Suomen Lähetysseuran työtä. Monet osallistuivat myös aktiivisesti Lapiosalmi-säätiön toimintaan. Heidän vaikutuksestaan Lähetysseuran saama tuki kasvoi erityisen selvästi Oulun hiippakunnassa 1960-luvulta lähtien. Lähetystyö on ollut Suomen Rauhanyhdistysten (SRK) yhteyteen jääneiden joukossa avoin haava. Opilliset kysymyksen saivat vanhoilliset suhtautumaan kielteisesti lähetystyöhän. Kuitenkin monet yksittäiset papit ja maallikot ovat seurakunnissaan tukeneet Lähetysseuran työtä mahdollisuuksiensa mukaan. Itse keskusyhdistyksen piirissä ei lähetysasiassa ole nykyvuosiin (1998) mennessä saatu aikaan juuri muuta kuin myönteinen periaatepäätös oman lähetystyön aloittamisesta.
Vanhoillislestadiolaisuuden kriisi teki Kristuksen lähetyskäskystä monille lestadiolaisille aikaisempaa läheisemmän ja ajankohtaisemman. Ilmeisestikin juuri se on vaikuttanut myös siihen, että vanhoillislestadiolaisten johtamissakin seurakunnissa on lähetystyöhön alettu suhtautua myönteisesti - ainakin kirkkolain edellyttämien toimien osalta.

Lähde:
Aleksi Vallisaari
Sadan vuoden missio - näkökulmia kirkon lähetysvastuuseen (ylläoleva teksti on kokonaan suora lainaus)
Suomen Lähetysseura

ARTIKKELI 1 - rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n työvaliokunnalle vuodelta 1977
---

Vanhoillislestadiolainen kristillisyys

Lehdessänne 4.3.77 olleen SRK:n työvaliokunnan antaman selostuksen johdosta lienee asiallista tehdä "sisältäpäin" muutamia huomautuksia ja esittää kysymyksiä eräitten uskonelämän yksityiskohtien selvittämiseksi, koska annettu selostus jätti asian kovin vajaaksi.
Kirjoituksessa käsitellään hyvin asiallisesti niitä kristikansan keskuudessa yleisesti vieroksuttuja asioita, jotka sisältyvät nimikkeisiin: aborttilaki, perhesuunnittelu, sukupuolikurin höltyminen, huonot televisio-ohjemat, raittiusasiat j.n.e. Näitten edellämainittujen asioitten kohdalla kenelläkään uskoa puhtaassa omassatunnossaan kantavalla kristityllä ei pitäisi olla .mitään yhteyttä synnin luvallisuutta kannattavien ihmisten kanssa. On kuitenkin aivan eri asia, onko kristityn kotiopettajana ja vaelluksen valvojana näissä asioissa SRK:n työvaliokunta vai Jumalan Pyhä Henki.
Tahdommekin nyt vähän tutustua niihin perusteisiin ja pyrkimyksiin, jotka antoivat tehtyihin ja vuosittain ilmestyneisiin "kannanilmaisuihin" erittäin omahyväisen ja ulkopuolista syyttelevän sävyn. Tämä asiain tarkastelu on tarpeellinen siitä syystä, että noista perusteista kasvavat tänä aikana täysin " kypsät hedelmät", jotka rasittavat vanhoillislestudiolaista kristillisyyttä ja ovat saattaneet antaa oikeuden lausahdukselle: "Lestadiolaisuus ei enää ole uskonto."

Miten kävikään Raahen suviseuroissa 1962? Eikö juuri silloin asetettu Jumalan valtakunnan "arkki" politiikan hyvälypsyisten lehmien vetämille vankkureille? Eivätkö saarnamiehet lähteneetkin tuosta hetkestä lähtien "rahan voimalla" saarnaamaan politiikkaa seuratupiin ja muihinkin tilaisuuksiin, vastoin. Kristuksen käskyä'.' Otettiin siis kaksi "hametta" ja suolaan tuli vieras maku (Matt 5:13 ja 10:9-10). Olisikohan käynty niin, että noitten syitten tähden tarvittiin joka vuosi uusi "kannanilmaisu", jonka kärki oli aina tähdättynä ulkopuolisiin henkilöihin, että omat viat jäisivät omien piirissä huomaamatta? "Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa" (Matt 6:24).

Myös televisioon nähden on kannanilmaisua jouduttu moneen kertaan uusimaan sen jälkeen, kun sellainen ensi kerran annettiin Ylivieskan suviseuroissa 1963, ja joka kannanilmaisu myös saatettiin julkisuuteen. Oulun suviseuroissa 1966 televisio opetusvälineenä tehtiin luvalliseksi, mutta Ruukin suviseuroissa otetta tiukennettiin ja tehtiin "tuo surullisen kuuluisa televisiopykälä", joka panetti evankeliumiin ehdon ja teki uskovaisille "ikeen raskaaksi kantaa", koska "hävityksen kauhistus" tuli Pyhään si-jaan. Se samalla korotti itsensä Jumalankin yläpuolelle, ilmoittaen olevansa "Jumalan valtakunnan hallitus". Tästä alkaen rupesivat SRK:n käskyt kuulumaan milloin mistäkin syystä. Ohjelauseena kuului kaikkialla ja kuuluu vieläkin: "On kuunneltava seurakuntaäidin ääntä tai muuten erotetaan yhdistyksestä."

Useitten vuosien painostuksen jälkeen mo-ni kristitty on tehnyt parannuksen sellaisista synneistä, joihin ei ole milloinkaan, itseänsä vikapääksi löytänyt. Tuota tietä kulkien on myös kadonnut kristityn vapaus ja Jumalan lapsen, ilo ja rauha. Tällaisten ahdistusten alla lestadiolaiskristityt nyt huokailevat, eivät siis joittenkin ulkopuolisten laatimien juttujen alla.

Nyt tulisikin jokaisen kristityn itsellensä selvittää, että tuollaisilla sisältäpäin tulevilla syytöksillä ja painostuksella ei rakenneta sitä Jumalan valtakuntaa, jossa on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, vaan, kuten jokainen voi itse tutkia, nuo vieraat ainekset ovat kotoisin entisajan lakihengellisyydestä, mutta nyt niillä jälleen rakennetaan voimakasta eriseuraa Suomen maan kamaralle.
Mitä taas tulee niihin "sallittuihin" poliittisiin puolueisiin, niin kyllä jo Reisjärven suviseurojen aikana levisi poliittisia asioita käsitelleen alustuksen jälkeen tieto kentälle, että "alkuperäisessä" alustusluonnoksessa kokoomuspuolue oli laitettu samaan hyljättävien puolueitten joukkoon kun Smp:kin. Kristillinen liitto on päässyt tuohon samaan asemaan vasta myöhemmin.

Kun nämä asiat asetetaan näin peräkkäin, niin emme yhtään ihmettele sitä että tuo-hon samaan sarjaan sopivat erinomaisesti viime eduskuntavaalien edellä tapahtuneet toimenpiteet, että SRK:n työvaliokunnankin jäseniä oli pyrkimässä eduskuntaan. Kun näitä asioita asetellaan toistensa rin-nalle, niin jokainen uskovainen ihminen kyllä hyvin käsittää, mistä johtuvat "kalinat" lestadiolaisten keskuudessa. Muistammehan Herran Jeesuksen sanat "väärästä huoneenhaltijasta" Lk 16:1-, kun palvelijat alkoivat valittaa "mittojen ja painojen" muuttumisesta. Kun näin käy, niin on kovin vaikeata saada "kuittausta" veloistaan, kun lunastushintaankin laitetaan ehtoja. Voi miten toivommekaan, että tuonne vallan kukkuloille kavunneet pääsisivät Jumalan armon avulla näkemään langenneen tilansa ja jaksaisivat lähteä parannuksen askelissa köyhän syntisen paikalle. Silloin ei myöskään tarvitsisi ketään "heittää ulos", koska Jumalan Poika lupaa, että "vielä on sijaa häävieraille". Tätä tietä kulkien korjaantuisivat asiat niin Sievissä kuin Kuusamossakin sekä kaikilla muillakin paikkakunnilla, joissa halutaan kulkea synnin poispainijoina ja armon kerjäläisinä.
Edelläsanotun johdosta pyydämmekin, että SRK:n työvaliokunta nyt osoittaa missä kohdassa Raamatussa tai evankelisluterilai-sen kirkon Tunnustuskirjoissa on merkittynä työvaliokunnan nykyisin käyttämät seuraavat opinkohdat ja menettelytavat:

1. Missä po kirjain kohdissa vaaditaan uskon ehtona pakkoparannus ja julkirippi?
2. Missä po kirjain kohdissa osoitetaan, että salaripin asiat on tuotava ilmi yleisissä kokouksissa tai muussa asiain käsittelyvaiheessa?
3. Missä po kirjain kohdissa on mainittuna, että Herran pyhä Ehtoollinen on vain muistoateria? (Katso "Päivämies" no 50/74" Kun on synnit anteeksi Jeesuksen veressä, silloin alttarin sakramentti on muistoateria.)
4. Missä po kirjain kohdissa on sellainen maininta, että ensin on täytettävä määrätty ehto (esim. heitettävä televisio ulos), niin sitten voidaan anovalle julistaa synninpäästö?
5. Missä po kirjain kohdissa on mainittu, että SRK:n johtokunta on Jumalan valtakunnan hallitus? (lue "Päivämies" 1975 Turun suviseurojen ajalta ja sen jälkeen).

Joukko vanhoillislestadiolaisia uskovaisia toimikunnan puolesta
Paavo Sillanpää khra, Merikarvia