Name:

larsleevi@gmail.com

Wednesday, June 20, 2007

ARTIKKELI 2 - Vanhoillislestadiolaisuus ja lähetystyö kirkon lähetysjärjestön näkökulmasta - luku Aleksi Vallisaaren kirjasta "Sadan vuoden missio, näkökulmia kirkon lähetysvastuuseen."
---

Lähetys lestadiolaisen herätysliikkeen linjakeskustelussa

Vanhoillislestadiolaisuuden kriisi

Jo ennen vuosisadan alun lähetysherätystä oli vanhoillislestadiolaisissa monia, jotka tukivat Lähetysseuran työtä ja tilasivat seuran lehtiä. Vanhoillisuuteen oli vähitellen liittynyt yhä enemmän pappeja. Anteeksiantamuksen saarna, rippi ja seurakuntayhteys olivat liikkeen hengellisiä voimatekijöitä, jotka vetivät puoleensa. Myös vanhoillisten pappien keskuudessa lisääntyi aikaa myöten kiinnostus lähetystyötä kohtaan.

Eräänä kesänä 1930-luvun lopulla pidettiin kirkkoherra Teodor J. Pylvänäisen pappilassa Jäppilässä vanhoillisten pappien kokous. Paavo Viljasen aloitteesta kokous päätti ottaa yhteyttä Suomen Lähetysseuraan. Yhteisveuvottelujen tuloksena sovittiin siitä, että kirkkoherrat Viljanen ja Havas tekevät vuodesta 1940 lähtien saarnamatkoja ja pitävät lähetysasiaa esillä vanhoillisten keskuudessa.
Paavo Viljanen ehti vuoden 1941 alkupuolella tehdä kaksi lähetysmatkaa, seuralaisena hänellä oli liikkeeseen kuuluva maallikkosaarnaaja. Kokemukset olivat myönteisiä, jopa innostavia. Väinö Havas sen sijaan ei ehtinyt edes aloittaa toimintaansa. Hän kaatui komppanianpäällikkönä jatkosodassa jo kesällä 1941.
Oulun vanhoillislestadiolainen tuomiorovasti Tapaninen liittyi Lähetysseuran työyhteyteen 1950-luvulla, ja sen seurausta oli, että tuomiokapituli perusti Oulun hiippakunnan lähetystoimikunnan. Uusi lähetystoimikunta piti ensimmäisen kokouksensa vasta 16.12.1958.
Kokousta edeltävänä päivänä 15.12.1958 oli Tapanisen kodissa tapaaminen, johon osallistuvat lähetystoimikunnan vanhoillislestadiolaisiin kuuluvat jäsenet (Kullervo Hulkko, Erkki Jokela, Hannes Leinonen, Lauri Oravainen ja Tapaninen) sekä Suomen Lähetysseurasta Mikko Juva ja Olavi Vuorela.
Keskustelussa vanhoilliset totesivat, ettei heillä ollut virallisia neuvotteluvaltuuksia. Muodolliset valtuudet tai niiden puute ei estänyt sitä, että ajatustenvaihdosta tuli avointa ja rehellistä.
Lähetysseuran ilmaistiin harjoittaneen eri yhteyksissä syrjintää vanhoillisiin nähden - esimerkiksi kun seuran palvelukseen ei hyväksytty liikkeeseen kuuluvia. Lisäksi vanhoilliset papit totesivat, että Lähetysseuran yhteys kirkkoon ei ollut kyllin läheinen. He esittivät myös toivomuksen, että seuran kotimaiseen lähetystoimintaan saataisiin edustajia vanhoillisuuden piiristä, samoin seuran johtokuntaan.
Lähetysseuran edustajat lupasivat saattaa keskustelussa esille tulleet näkökohdat seuran johtokunnan tietoon. Samoin he lupasivat, ettei vanhoillisia vastaisuudessa syrjittäisi ja että seuran vuosikokouksessa kesäkuussa 1959 tehtäisiin esitys liikkeeseen kuuluvan valitsemisesta johtokuntaan. Näin tapahtuikin, kun L. P. Tapaninen tuli valituksi jäseneksi Lähetysseuran johtokuntaan.

Oulun hiippakunnan uuden lähtystoimikunnan kokouksessa 16.12.1958 päätettiin, että hiippakunnan vanhoillislestadiolaisille papeille lähetetään lähetystyötä ja käytyjä neuvotteluja koskeva kirje. Sen allekirjoittajina olivat toimikunnan vanhoillisuuteen kuuluvat jäsenet. Myöhemmin tekoa arvosteltiin, koska allekirjoittajat oliva toimineet ilman Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen (SRK) valtuutusta vanhoillislestadiolaisuuden nimissä.
Kirjeen tarkoitus oli ollut lähinnä auttaa kirkkoherroja, joita uusi kirkkolain säädös velvoitti lähetystön tukemiseen. Kirjeen joutuminen eräiden maallikkosaarnaajien käsiin aiheutti melkoisen kohun ja oli nopeuttamassa liikkeen sisäistä repeämää.
Liikkeen sisäisissä vuosina 1960-1961 pidetyissä kokouksissa käsiteltiin rauhanyhdistysläistä linjaa erimielisyyttä aiheuttaneisiin kysymyksiin. Niihin kuuluivat erilaiset kristillistä oppia koskevat kysymykset - ja myös lähetystyö. Asioiden käsittely vietiin päätökseen järjestön johdon valmistelujen ja suunnitelmien mukaisesti. Lähetys arvioitiin tärkeäksi, koska sitä pidetiin "Jeesuksen lähetyskäskyn ja Jumalan sanaan perustuvana". Oli vain "etsittävä Jumalan sanaan perustuvat työmahdollisuudet uskonkuuliaisuudessa seurakunnan Herralle ja seurakunnalle".
Kokousvuosien aikana Rauhanyhdistysten Keskusyhdistysten (SRK) ja muodostuvan vanhoillislestadiolaisen pappislinjan suhteet kiristyivät. Useita pappeja erotettiin liikkeestä ja osa erosi itse. Seurakuntakuria tiukennettiin.

Vihdoin Kuusamon suviseurojen yhteydessä 5.7.1961 hajaannus sinetöitiin vuosikokouksen päätöksin. Oppositiossa olleet Keskusyhdistyksen johtokunnan jäsenet erotettiin tai jätettiin valitsematta uudelleen. Lisäksi seitsemän rauhanyhdistystä erotettiin Keskusyhdityksestä.
Opillisiin kysymyksiin ja myös lähetystyöhän liittyneen repeämän seurauksena liikkeeseen kuuluneista n. 80 papista 60 erotettiin tai erosi. Lisäksi joukko maallikoita joutui niin ikään eroon liikkeestä. Eronneet papit muodostivat vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiirin, joka pian alkoi julkaista omaa Elämän Sana -nimistä lehteään. Heitä alettiin nimittää "Leevin pojiksi".
Hajoamisen tuloksen syntynyt uusi lestadiolaisen liikkeen ryhmä, vanhoillislestadiolainen pappislinja, ryhtyi ennen pitkää tukemaan seurakunnissaan Suomen Lähetysseuran työtä. Monet osallistuivat myös aktiivisesti Lapiosalmi-säätiön toimintaan. Heidän vaikutuksestaan Lähetysseuran saama tuki kasvoi erityisen selvästi Oulun hiippakunnassa 1960-luvulta lähtien. Lähetystyö on ollut Suomen Rauhanyhdistysten (SRK) yhteyteen jääneiden joukossa avoin haava. Opilliset kysymyksen saivat vanhoilliset suhtautumaan kielteisesti lähetystyöhän. Kuitenkin monet yksittäiset papit ja maallikot ovat seurakunnissaan tukeneet Lähetysseuran työtä mahdollisuuksiensa mukaan. Itse keskusyhdistyksen piirissä ei lähetysasiassa ole nykyvuosiin (1998) mennessä saatu aikaan juuri muuta kuin myönteinen periaatepäätös oman lähetystyön aloittamisesta.
Vanhoillislestadiolaisuuden kriisi teki Kristuksen lähetyskäskystä monille lestadiolaisille aikaisempaa läheisemmän ja ajankohtaisemman. Ilmeisestikin juuri se on vaikuttanut myös siihen, että vanhoillislestadiolaisten johtamissakin seurakunnissa on lähetystyöhön alettu suhtautua myönteisesti - ainakin kirkkolain edellyttämien toimien osalta.

Lähde:
Aleksi Vallisaari
Sadan vuoden missio - näkökulmia kirkon lähetysvastuuseen (ylläoleva teksti on kokonaan suora lainaus)
Suomen Lähetysseura

0 Comments:

Post a Comment

<< Home